Kaikki oli viimein kunnossa Italian-matkaamme varten. Paavali ja muutama muu vanki joutuivat Juliuksen, keisarillisen joukko-osaston päällikön, valvontaan.
Lähdimme purjehtimaan kreikkalaisella laivalla, jonka oli tarkoitus pysähtyä useissa Vähän-Aasian satamissa. Mukanamme oli myös kreikkalainen Aristarkus Tessalonikasta.
Pysähdyimme seuraavana päivänä Siidonissa. Julius oli Paavalille hyvin ystävällinen ja antoi hänen mennä maihin tapaamaan ystäviä ja nauttimaan heidän vieraanvaraisuudestaan.
Lähdettyämme taas merelle purjehdimme vastatuulen takia Kyproksen pohjoispuolelta saaren ja mantereen välistä.
Päällikkömme huomasi siellä aleksandrialaisen laivan, joka oli menossa Italiaan, ja siirryimme siihen.
Purjehtiminen oli seuraavina päivinä vaivalloista. Pääsimme lopulta Knidoksen kohdalle, mutta koska tuuli oli käynyt todella kovaksi, jatkoimme matkaa Salmonen niemen ohi Kreetan suojiin.
Etenimme hitaasti sen rannikkoa pitkin ja tulimme Lasaian kaupungin lähellä sijaitsevaan paikkaan, jonka nimi oli Kauniit satamat.
Jäimme sinne moneksi päiväksi. Sää alkoi käydä pitkille merimatkoille vaaralliseksi, koska oli jo myöhäissyksy . Paavali huomautti tästä laivan miehistölle.
»Kuulkaa, on varmasti vaarallista jatkaa nyt matkaa. Voimme joutua haaksirikkoon, ja meiltä menee sekä laiva että lasti – ehkä vielä henkikin», hän sanoi.
Koska olimme avosatamassa, jossa talvehtiminen olisi hankalaa, useimmat halusivat lähteä yrittämään Foiniksiin, erääseen Kreetan satamaan. Se oli avoin vain lounaaseen ja luoteeseen.
Alkoi juuri sopivasti tuulla etelästä, ja suunnitelman toteuttaminen näytti mahdolliselta. Ankkuri nostettiin, ja lähdettiin purjehtimaan pitkin rannikkoa.
Pian ilma yllättäen muuttui, ja laiva joutui rajun koillismyrskyn kouriin. Miehet eivät yrityksistään huolimatta pystyneet enää ohjaamaan sitä rannikolle, ja niin olimme tuuliajolla.
Pienen Klauda-nimisen saaren suojissa onnistuimme töin tuskin kiskomaan turvaan pelastusveneen, jota olimme siihen asti hinanneet perässämme.
Sen jälkeen laivan ympärille sidottiin köysiä. Merimiehet pelkäsivät, että ajautuisimme Afrikan rannikon hiekkasärkille, ja laskivat purjeet. Ajelehdimme tuulessa päämäärättömästi.
Kauhea myrsky raivosi vuorokausikaupalla, ja kun meillä ei ollut aavistustakaan, missäpäin olimme, menetimme lopulta kaiken toivon selvitä hengissä.
Moneen päivään ei ollut syöty mitään. Lopulta Paavali kutsui miehistön kokoon ja sanoi: »Jos olisitte uskoneet minua ja jääneet Kreetaan, olisitte säästyneet tältä vahingolta.
sanomaan minulle: ’Älä pelkää, Paavali, sinä pääset perille keisarin luo! Jumala on myös kuullut rukouksesi ja pelastaa kaikki matkatoverisi.’
Tuli neljästoista yömme myrskyn kourissa Välimerellä . Puolenyön aikaan merimiehistä alkoi tuntua, että lähestyimme maata.
He luotasivat ja totesivat, että syvyys oli neljäkymmentä metriä. Vähän ajan kuluttua se oli vain kolmekymmentä metriä.
Laiva siis lähestyi rantaa koko ajan. Merimiehet pelkäsivät kareja ja laskivat perästä neljä ankkuria. Aamun valkenemista odotettiin hartaasti.
Muutamat merimiehet aikoivat lähteä laivasta ja irrottivat pelastusveneen laskeakseen muka keulasta ankkureita mereen.
Aamuyöllä Paavali kehotti kaikkia syömään. »Ettehän ole kahteen viikkoon syöneet mitään», hän totesi.
Kun päivä vaikeni, he näkivät oudon rannikon. Siinä oli lahdenpoukama, johon laiva päätettiin yrittää ohjata.
Ankkurit hakattiin poikki ja jätettiin mereen. Peräsimet irrotettiin, keulapurje nostettiin ja laivaa ohjattiin kohti rantaa.
Mutta laiva joutui vedenalaiselle karikolle ja juuttui keulastaan kiinni. Peräpuoli alkoi hajota aallokossa.
Päällikkö halusi säästää Paavalin ja kielsi sotilaita toteuttamasta suunnitelmaansa. Hän käski uimataitoisten hypätä ensin veteen ja lähteä maihin